Kerran
Kerran Alanyassa istuin kanadalaissuomalaisen matemaatikon vieressä. Hän tuijotti pöydän koristekuviota ja kertoi vielä keksivänsä sen matematiikan. Hetkeä ennen hän oli yrittänyt samaa viereisessä pöydässä mutta pöydän seurue oli häätänyt hänet. Tämä henkilö puhui kaverinsa kanssa kulttielokuvista, esitteli bändin nimeltä Nomeansno, hetken päästä tarttui reidestäni kutittavan puristavalla otteella, johon totesin että hei no means no.
Alanya on paikka Finlaysonin vieressä, kantapaikka jossa tapaa aina jonkun tutun. Baarin pitäjien kanssa voi jutella jalkapallosta, takahuoneen pyöreän pöydän ääreen voi mahduttaa rajattoman määrän istujia niin kuin saunassa käytyä on opittu.
Alanyassa voi mennä kauniina päivänä istumaan baarin terassille. Ulko-ovesta päästään rajausnauhan turvaamalle alueelle, neljästä kahdeksaan tuolia sen mukaan miten baarin pitäjä venyttää nauhaa, kasvot kohti viisikaistaista autotietä ja betonitalomuuria. Jos aurinko paistaa, se paistaa sellaisessa kulmassa että pakahtuu. Istutaan auringonsäteiden naulaamana ja ulvovien moottorien painamana seinää vasten.
Telakka on siinä mielessä surullinen, että se muistuttaa miten helppoa olisi tehdä viihtyisiä tiloja kaupunkiin, mutta miten usein ei vain tehdä. No, Telakka tekee. Telakka toimii sosialistisilla periaatteilla.
Arvostelua Tampereen kaltaiselle epäkaupungille.
Suuressa kaupungissa voi istua mihin vain. Ketään ei kiinnosta. Pienessä kylässä taas on tilaa. On maata jolla katsella satoja metrejä suuntaansa, on pihaa, jolla istua valkoisella puutarhatuolilla.
Suuressa kylässä? Pienessä kaupungissa? Ei kehtaa istua puistonpenkillä. Tupakoidessa kaikki on toki mahdollista. Entä jos ei tupakoi, mutta haluaisi vain seistä ulkona ilman kaveria, ilman päihteitä? Miltä se näyttäisi? Se näyttää hullulta.
Menet sisäpihan keinutuoliin lukemaan kirjaa? Istut hetken ja tunnet olallasi jotain pientä. Joku pitää sormea olallasi. Katkoviiva kulkee olaltasi kerrostalolle keittiön ikkunan sälekaihtimien läpi ruokapöydän ja keittiötason välissä varvistavalle katsojalle. Luette yhdessä vain. Penkit ovat tyhjät ja tahmeat, varatut tietynikäisille.
Baariin voisi mennä. Siellä pitää selata puhelinta. Jos vain tuijottaa ja ajattelee, joku vielä pitää sinua parkana, yksinäisenä poloisena. Haluan vain olla tässä hetken. Ei se ole mahdollista.
Mitä trendikkäämpi baari on sitä melankolisempaa yksin istuminen on. Mitä rapaisempi baari on sitä seurallisempaa yksin istuminen on. En päivittele tätä siksi, että tavoittelisin yksin istumista. En ole sellainen erakkoluonne. Päivittelen siksi, että ikinä ei voi antaa asioiden vain tapahtua (niin kuin suurkaupungissa voisi antautua paljouden virtaan). Sanotaan että joskus vain sattuisi käymään niin, että poikkeat yksille, yksiksesi, suunnittelematta, huomaat, että tämän tapahtumien luontevan virran katkaisee oman mahdollisen ulkoisen omituisuuden tiedostaminen. Sitten pohdit, siinä istuessasi, yksiksesi, oletko vaeltelevalle silmäparille osa baarin kalustusta vai jääkö katse sinun kohdalle kyseenalaistavasti. Ja jos tämän tajuamisen jälkeen jäät istumaan, saat joko melankolisen istuskelijan roolin tai sen roolin kenelle joku tulee kertomaan Lappiin piilotetuista ydinpommeista.