Joskus
19:20 4.7.2022
Joskus huomaan kirjoittavani ajatuksia kouluvihkoihin. Matematiikan vihkoon ilmestyy päiväkirjamerkintöjä. Tarvitsen siis päiväkirjan. Päiväkirjaan ilmestyy ajatuksia, jotka eivät ole suoraa tajunnanvirtaa, vaan jotain jostain tietystä aiheesta. Haluaisin tälle oman paikan. Hankin enemmän kirjoitusalustoja. Eri vihkoissa on tiettyyn aiheeseen kuuluvia ajatuksia. Keksin uusia tapoja jakaa ajatuksiani luokkiin, joten tarvitsen lisää vihkoja. Koska en jaksa ostaa uusia, ajattelen että voin jakaa yhden vihkon kahteen eri kategoriaan aloittamalla toisen aiheen vihkon lopusta päin. Vihkon keskeltä, aukeamalta, jossa näkyy niitit voi myös aloittaa aiheen - kaksi kumpaankin suuntaan. Yhdessä vihkossa on neljä eri aihetta.
Joskus ajatus ilmestyy ja on kiire. Unohtuminen tuntuu vaikealta. Tämän takia ajatuksia päätyy huoneessa lojuville muistilapuille, kirjekuorille ja asiapapereille. Teippaan kaapin oveen papereita otsikoilla ja ovenkahvassa roikkuu narussa mustekynä. Ei se olekaan kätevää. Ei voi olla niin, että ajatuksia on kaoottisesti eri vihkoissa ja yksittäisillä paperinpalasilla. Kaiken täytyisi olla järjestyksessä, sillä muuten en voi käydä läpi aiempia ajatuksiani selkeästi. Täytyy voida käydä selkeästi läpi, jotta voi muodostaa kokonaiskuvan ja edistyä ajatuksissa. Ostan kansioita. Jos ajatuksia päätyy vääriin vihkoihin, voin repiä sivut kansioon yhteen paikkaan.
Kansio on todella epäkäytännöllinen. En jaksa kaivaa sitä esiin enkä avata kiinnipitäviä nauhoja. Mietin: niin kauan kun olen kirjoittanut muistiinpanoja kynällä paperille, olen kirjoittanut niitä tietokoneelle ja kännykälle, en tosin yhtään järjestelmällisesti. Tietokoneen ylivoimainen järjestelykyky on jäänyt hyödyntämättä. Tietokoneeltani ei löydy muistiinpanotiedostoja aiheisiin jaettuine kansioineen.
Kansioita lojuu pöydällä, istun kirjaston kahvilan pöydän ääressä ja katson olkani ylle kirjastonhoitajan leukaa. Kirjastonhoitaja katsoo papereita ja muistilappuja. Nämä eivät ole tärkeitä papereita, hän varmaan ajattelee. Nämä eivät ole tärkeitä papereita. Ei olisi silti pitänyt pitää kahvikuppia kaiken keskellä. Se läikkyy papereille. Miksi se läikkyy? Rinnassa muljahtaa. Minä pyörryn, kahvilan astiat kilisevät. Lattia kallistuu viettämään alaspäin, ihmiset horjahtavat ja pöytien jalat kirskuvat. Kaikki pysyvätkin juuri ja juuri pystyssä lattian keikahtaessa jo takaisin. Tampereen pääkirjasto nousi ilmaan. Se jäi leijumaan muutaman kymmenen senttimetrin korkeudelle. Multaa rapisee. Lapset kadulla konttaavat katsomaan alle. Katkenneita johtoja roikkuu ja putkista valuu vettä. Kirjastonhoitaja ei jää auttamaan muistiinpanojeni järjestelemisessä.